maanantai 9. lokakuuta 2017

Vettä, vettä, vettä

Tänä vuanna on kyllä torenteolla huamannu, että on syksy. Ihan kirjaimellisesti. Aina sataa vettä. Vettä, vettä, vettä ja viälä kerran vettä. Jos oli kesä sateinen niin tää syksy on jatkanu samaa linjaa. Ja mun täytyy sanoo, että mää en erityisemmin tykkää sateesta, varsinkaan tämmösestä kylmästä sateesta. Ensinnäkin sillon kastuu ja mää en tykkää kastumisesta. Toisekseen sillon kurastuu ja se tiätää joko kuivausta muuten vaan kun mennään sisälle tai pahimmassa tapauksessa jopa pesua kun pääsee sisälle. Mukavin vaihtoehto on ehrottomasti saretakki, vaikka ei sekään kovin kiva juttu oo.
Onneks sentään sateen välissä on välillä ollu senverran poutiakin, että iskä pääsi käymään puimassa. Me käytiin äipän kanssa kattelemassa niitä touhuja yks päivä. Siältä puimurista näki tosi hianosti. Harmi, ettei kuitenkaan mitään miälenkiintosta osunu kohrille.
Me käytiin äipän kanssa aina sillon tällön kattomassa niitä ankkoja, mistä jo kesällä kerroin. Ekakshan ne oli airan takana, mutta sitten se otettiin pois ja määkin pääsin kattoon niitä vähän lähempää. Miälenkiintosia otuksia. Mää olisin niin miälelläni halunnu tehrä niitten kanssa lähempää tuttavuutta.
Mutta kun mää en tykkää uira. Suurinpiirtein tän verran mää kävin varpaitani kastelemassa niitten takia. Mutta ei yhtään enempää.
Mää päätin sitten vaihtaa taktiikkaa ja istuin rannalle orottaan. Tekeyryin vaarattomaks.
Ja se kannatti. Melkein. Ne ankat alko tuleen lähemmäks ja lähemmäks ja lopulta mää hyäkkäsin. Mutta ne perhanat oli nopeita. Vähän aikaa vesi lensi jokapualelle ja jokapualella kun mää ja ne ankat säntäs veteen. Äippä ehti ottaa siitä vireookin, mutta ei se osaa laittaa sitä tänne. Mutta se on helppo kuvitellakin kun viis ankkaa ryntää veteen ja mää perässä, että kuinka vesi roiskuu vähän aikaa. Kun ne pääsi takas veteen niin nehän lähti uimaan pois päin ja koska mää en erelleenkään tykkää uimisesta niin pyssäsin rantaveteen, mistä äippä sitten pakotti mut takas rannalle palelemasta. Ton jälkeen mua ei sitten enää ookkaan viäty sinne ja ny niitä ankkojakaan ei kai sitten enää oo siällä.

Yks aamupäivä, ennen saretta, käytiin äipän kanssa mettässä hakeen puuromarjoja. Mua mikkään marjat olis kiinnostanu, ei sitten tippaakaan, mutta äippä pakotti mut oleen paikalla sen aikaa, että se sai noukkia niitä. Siä oli isoja hirven jälkiä ja olisin halunnu lähtee niitä kattoon, mutta äippä ei suastunu.
Pitkästä aikaa oon taas innostunu syämään possunkorvia. Tosin ei niitäkään ahmia sovi. Tätä hauroin ensin viikon verran ennenkuin sen pysty syämään. Erellinen taisi olla 2-3 viikkoo "hautumassa". Mutta ennen syämistä se pitää tiätty, ihan varmuuren vuaks, tappaa. Ja pitäähän sitä tehrä kunnon "ruakapöytä", missä sen sitten voi rouskutella. Sitä en vaan ymmärrä, että miks ihmeessä mun pöyrän kattaminen naurattaa noita immeisiä. ;)