Minilomalla

Meitin piti taas lähtee lomareissulle lappiin. Tai kyllä me käytiinki, mutta siitä tuli paljo lyhyempi reissu kum mitä piti. Tarkotus oli kuulemma mennä taas sinne Kilpisjärvelle tallusteleen, missä on käyty jo aikasemminkin, mutta kun sinne luvattiin vettä, niin noi immeiset teki suunnitelmiin muutoksia eikä sitte lährettykkään sinne asti. Muutenkin vettä sato melkein joka paikassa mihin mentiin niin lopulta päätettiin tulla takas kotio. Tosin äippä on ny sanonu, että se tais olla joku kohtalo, jonka takia oliki hyvä, että me tultiin aikasemmin kotio.
Mutta kerrotaan ny kuvien kera vähä meitin minilomasta.
Tällä kertaa noista pikku ihmisistä ei lähtenykkään kaikki mukaan. Isoin jäi kotio ja töihin. Ja se taas tiäsi sitä, että toi nappula pääsi aina välillä lattialta tohon sohvalle matkustaan.

Mää matkustin nykkin, niinku nykyään melkein aina äipän sylissä. Tosin ihan vähän kävin välillä tua takapenkillä huilimassa. Mutta vaan hetkellisesti.

Ekaks me ajettiin Äkäslompoloon Siä käytiin kattoon semmosta paikkaa ku Pakasaivo. Kumma nimi oli annettu järvelle, mutta toisaalta ei niin korkeelta paikalta päässy ees maistaan minkälaista vettä siä olis ollu. Korkeelta vaan varovasti kurkisteltiin maisemia.

Oli siinä ylhäällä semmonen piäni oja, josta ton nappulan tartti saara maistella lappilaista herkkuvettä. Ja itteasiassa vähä plutatakkin siinä. Mutta se oli ihan turhaa sen pulikointi. Ei keretty takas autolle, vaikkei matka ollukkaan pitkä,  ku saatiin vettä niskaamme koko sakki.

Siitä jatkettiin siihen kylälle ja noi immeiset kävi semmosessa talossa, jonka nimi on Kellokas. Mää kattelin sillävälin tämmöstä matkustajaa, joka kurvas meitin nokan eteen omalla matkautollaan. Vettä vaan sato niin paljo, etten viittiny käyrä morjestamassa.

Sitte jatkettiin matkaa sateettomammille seuruille ja pääryttiin Pyhätunturille.
Siä me kiivettiin tunturiin. Sinne meni ihan kunnon tiä, mitä pitkin tallusteltiin.

 Ei me olis sinne muuten päästykkää ku välillä maasto oli tämmöstä:

Loppumatkasta sitte oikastiin ku kivikot loppu.

Ylhäällä katteltiin maisemia ku pilvet ei ollu eressä ja pirettiin evästaukoo.

Seuraavana vallotettiin Levi. Tosin se oli helppo homma ku iskä ajo autolla melken perille asti.

Matkan helppouresta ja lyhyyrestä hualimatta, siäkin tartti pitää evästauko. Ja sen jälkeen piäntä tunturi kellimistä.

Lapissa ku oltiin, niin siä oli taas näitä:

Poroja.
Ja niitä pitää haukkua. Ja paljo. Ja aina. Tonkin kuvan iskä sai vaan ja ainoostaan meitin ansiosta. Niitä oli siinä yhressä kohtaa semmonen piäni lauma. Ja kumme nostettiin niille meteli niin ne lähti juakseen pois. Paitti toi yks pysähty ihan vähän matkan päähän iskästä ja se sai otettua siitä ihan lähikuvia. Autossakin ne piti haukkua.

Mutta se ei ollu ihan yhtä helppoo hommaa. Ekaks ku mää jourun oleen turvavyässä kiinni ja sitte äippä piti musta kiinni ja valitti, että sen jalat on ihan muusina kummää mukamas riahun sen sylissä. Mää mitää riahu. Pakkohan ne oli pois komentaa, etteivät tuu auton alle. Ja ketä se sitäpaitti haittaa jos äipän reiret on punasena tassun kuvia ja naarmuja ja mustelmia? Ei mua ainakaan. Se olis voinu istua siä takana ja jättää koko etupenkin mulle.
Takasin tullessa tuli autoon taas ne samat hajut ku monesti ennenki tua pohjammaalla. Ketut.

Mää haistoi ne jo kaukaa tualta ritilästä. Eikä me taaskaan menty kattoon niitä. Äippä ja iskä vaan hyssytteli, että joo joo, kummää koitin vinkua, että voitas pyssätä vähä kattoon niitä lähempää. Mutta ei me taaskaan pyssätty.Tylsimyksiä.
Ennen kotio tuloo sattu viä yks juttu. Sekin kuulemma sen kohtalon juttuja. Me pyssättiin alavuurella. Keli oli ihan tooosi hikinen ja kuuma ja meitille oli luvattu joku viilentymispaikka matkan varrella. Mutta semmosta sopivaa ei vaan ollu tullu. Me pyssättiin sitte lopulta hualtsikalla ja noi kaato kastelukannusta vettä meitin päälle! Törkeetä! Vaikka toisaalta se kyllä virkisti ihan vähä. Ja sen jälkeen noi meni syämään. Kun ne tuli takas toi nappula makas melken auton polkimien päällä, eikä suastunu vaihtaan omalle paikalleen taakse. Äippä koitti ekaks lempeitä konsteja ja tarjos sille namia, mutta voitteks kuvitella, sille ei kelvannu! Se vaan käänsi päänsä pois. Ja se jos mikä on täysin ennenkuulumatonta. No mulle sattu maistuun, joten söin ne pois. Sitte äippä vaihto astetta parempaan ja tarjos nakkia. Ja mää söin senkin palan ku tolle ei kelvannu. Sitte se vissiin totes, että ny on paree alkaa syämään, etten mää syä kaikkia ja äippä sai sen huijattua omalle paikalleen sinne taakse, joten matka pääsi jatkuun. Mutta ei ehritty ku hetki ajaan niin paloauto ja ampulanssi ajo meitin ohi ja kohta matka pyssäs jonoon. Eressä näky vilkkuvaloja vaikka kuinka ja lisää ampulanssia ja paloautoja tuli paikalle. Siinä sitte jonotettiin aikamme ja katteltiin, että mitä siä oikeen tapahtuu. Vihrosta viimein semmonen palomiäs-setä ajeli siitä ohi ja kerto, että takana menee kiartotiä niin päästiin jatkaan matkaa. Siinä oli juuri sattunu kahren auton nokkakolari, jossa kaikki neljä matkustajaa oli loukkaantunu, osa ilmeisesti senverran vakavasti, että ku tultiin kotio päin niin ennen Kurua yks niistä ampulansseista pyyhälsi meitin ohi kohti Tamperetta. Jos toi nappula olis heti menny sinne taakse omalle paikalleen niin me olis voitu olla just siinä kolarissa, joka siinä oli sattunu. Äippä sano, että se oli ihan selvästi joku johratusjuttu tai jotain kohtalo-juttuja, että sille ei herkut aluks kelvannu. Mutta olkoot mitä hyvänsä niin pääasia on, että ollaan kaikki täysissä sialun ja ruumiin voimissa.